Vuosi sitten tänä päivänä maailman onnellisin tyttö katseli laitumella rouskuttavaa kauraturpaansa miettien, että kyseinen ihanuus oli nyt se ensimmäinen ihkaoma hevonen. Olisin voinut jäädä tuijottamaan näkyä vaikka koko päiväksi, mutta luulen, että mukana ollut isä (haha tiedän että luet) olisi kyllästynyt ennemmin tai myöhemmin. Mutta minä olin ensimmäisiä hetkiäni hevosenomistaja eikä todellisuus ollut vielä iskenyt tajuntaan.
Toki tunnetta vähän laimensi se, etten vielä saanut Kiiraa kotitallille, koska mulla oli vielä opintoja suoritettavana muualla. Käytännössähän Kiira siirtyi mulle vasta toukokuussa (tarkemmin 20.päivä). Joka tapauksessa muistan sen ilon ja onnellisuuden ostopäivästä, mutta myös sen vastuun tunteen. Olin ihan varma, että se vähintään katkoo jalkansa samana päivänä ja siksi meillä oli kauhea kiire ehtiä vakuuttaa se, koska oli kiirastorstai enkä halunnut riskeerata että se olisi pääsiäisen yli vakuuttamatta. Niin kuin se vakuutus jotain estäisi. :D
Vuoteen on mahtunut tosi paljon. Mielettömästi iloa ja onnea. Nykyään en enää edes tiedä mitä tekisin kaikella vapaa-ajallani ilman Kiiraa. Todennäköisesti mulla olisi kovin tylsää ja täyttäisin päiväni kaikella turhalla yleishyödyttömällä tai vaihtoehtoisesti asuisin kuntosalilla. Rahaa mulla olisi rutkasti enemmän. Siis älyttömästi enemmän. Puhutaan tonneista. Saattaisin itseasiassa edelleen asua Englannissa.
Kiira on opettanut mulle ihan huikeasti hevosista. Pikkuhiljaa ollaan tuotu toisiamme eteenpäin, ollaan koettu onnistumisia yhdessä, olen oppinut paremmaksi ratsastajaksi ja hevosenkäsittelijäksi. Olen saanut seurata, miten hevonen kotiutuu ja sen henkinen hyvinvointi lisääntyy. Olen kokenut kaikki neljä vuodenaikaa hevosenomistajana ja oppinut paljon ruokinnasta, kengityksestä, loimittamisesta, hevosen anatomiasta, hevosen kunnon kohottamisesta jne. Olen oppinut ystävyydestä, kumppanuudesta ja vuorovaikutuksesta. Olen saanut kokea sen, kun hevonen valitsee seurata sinua lauman johtajana. Yhteenkuuluvuuden ja toistemme täydentämisen tunteen ovat olleet mielettömiä.
Toisaalta olen kokenut vastuun painon. Olen tiedostanut vastuuni Kiiran hyvinvoinnista ja sen, miten ratkaisuillani voi olla ja usein on kauaskantoisia seurauksia. Olen kokenut pelkoa, kun hevonen on ollut kipeä ja olen ollut kykenemätön auttamaan. Olen ollut huolissani takapolvivaivojen, etupolviturvotuksen ynnä muun kanssa. Olen itkeskellyt, kun rahat loppuu ja panikoinut, että tähänkö se päättyy. Monesti olen turhautunut, kun ei vaan pentele suju! Olen lentänyt kanveesiin niin monta kertaa, että tilastossa on kunnon piikki ja saanut olkapääni ehkä kroonisesti kipeäksi. Olen nieleskellyt kyyneleitä, kun 50cm:n aaltolankku oli Kiiralle ja mulle ihan ylivoimainen este. Monta kertaa olen miettinyt (viimeksi tänään), että olisiko sittenkin pitänyt hankkia se opetusmestari nuoren ja raa'an sijaan, mutta toisaalta tämä palkitsee eri tavalla. Jos me tullaan eteenpäin, niin mä olen itse sen (valmentajien kanssa) tehnyt.
Me ollaan Kiiran kanssa reissattu satoja kilometrejä, yritetty löytää omaa paikkaamme vieraassa kaupungissa, jossa ei tunnettu ketään muuta kuin toisemme. Ollaan kasvettu vuoden aikana jo tosi tiiviisti yhteen ja tunnetaan hyvin toistemme reaktiot eri asioihin. Mä elän Kiiran stressiä, jos se stressaa ja mun mielialat kuvastuu siitä. Olen pitänyt siitä kiinni, vaikka mua on suoraan kehoitettu myymään se ja olen jaksanut uskoa meihin huolimatta siitä negatiivisuudesta joka (etenkin hevos-)maailmassa myllää. Oon kohdannut arvostelua, joka pääasiassa kantautuu korviin mutkan kautta ja silti ollaan painettu eteenpäin.
Silti olen kiitollinen joka hetkestä. Niistä, kun olen kokenut onnistumista ja iloa, mutta myös niistä kun tsekkaillut tiluksia maasta käsin. Oon kiitollinen tuosta kaviokkaasta, joka tuo mun elämään niin paljon sisältöä joka ikinen päivä. Jaksaa mua kun en osaa ratsastaa ja annan ristiriitaisia apuja. Sietää mua kun en päästä maastossa kaahottamaan ihan pää viidentenä jalkana. :D Vastineeksi mä annan anteeksi ne pukkikiukuttelut ja rodeot mitkä saan osakseni jos koulutreeneissä kiristän nutturaa ja vaadin enemmän, eikä se miellytä Kiiraa. Tää on monessakin mielessä kunnon kavioliitto - sitä eletään niiden toisen hyvien ja huonojen puolien kanssa ja hyväksytään se toinen sellaisena kuin se on.
Joten haluan kiittää tuota kirahvia, karvakorvaa, rakasta tammanturjaketta. Kiitos tästä vuodesta, and here's to many more! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti